Historian merkkivuosiaSukua RuotsissaSuku historian vaiheissa

Suku historian vaiheissa

Ruotsin itäistä syrjäseutua

Torppari Eric Erikinpoika Siöman syntyi v. 1745 ja varttui Ruotsin valtakunnan itäisellä syrjäseudulla. Tukholma oli pääkaupunki ja Ruotsi hallinnon kieli. Suomi tuotti emämaalle sitkeitä sotamiehiä, tervaa, turkiksia, puutavaraa ja ja riistaa. Rannikkoseuduilla elettiin kalastuksella, lampaiden hoidolla ja maanviljelyksellä. Tuotteita Ruotsiin kuljetettiin yleensä varsin pienillä purjealuksilla, joita voitiin myös soutaa. Torpat rakennettiin suojaisten sisämaahan ulottuvien lahtien ja vesireittien varrelle paikoille, joilla peltoviljely onnistui.

Sodittiin jatkuvasti

Ajat ennen Eric Erikinpojan syntymää olivat olleet rauhattomat vuosisatojen ajan. Sotaisan Ruotsi tavoitteli ja lopulta saavutti oli koko Itämeren alueen herruuden. Idässä Novgorodilla ja etelässä Tanskalla ja muilla valtioilla ja kauppaliittymillä oli samat tavoitteet. Kauppa- ja merenkulkuoikeuksista, verotuloista ja maa-alueista käytiin jatkuvasti sotia. Lopulta 1700 luvulla Iso ja Pikkuvihojen seurauksena Ruotsi menetti lopullisesti suurvalta-asemansa ja Suomen Venäjän vastainen raja siirtyi v. 1743 Kymijokeen. Kaksi vuotta ennen Ericin syntymää.
(linkit sotiin)

Raaseporin linna

Linna rakennettiin meren ympäröimälle korkealle kalliolle 1370-luvulla Uudenmaan läntisen osan keskukseksi ja turvaksi. Linnan haltijat vaihtuivat usein. Linna vaurioitui v.1523 taistelussa tanskalaisia miehittäjiä vastaan. Alueen hallinto siirrettiin Helsingin kuninkaankartanoon v. 1553. Raaseporin linna jäi asumattomaksi ja alkoi rappeutua.
Läheisestä kauppapaikasta, Tunasta kehittyi Snappertuna.
Kustaa Vaasa perusti v. 1546 rannikolle satamakaupungin, jonka paikaksi määrättiin niemi, jolla oli kolme mökkiä ja kasvoi kolme tammea. Niistä kaupunki sai nimensä Ekenäs.

Tenholan harmaakivikirkko valmistui 1400-luvulla

Suorakaiteisen pitkäkirkon pohjoissivulla, lähellä itäpäätyä, sijaitsee vanha tynnyriholvattu sakaristo, eteläsivulla puukatteinen asehuone. Aikaisemmin kirkolla oli korkea ja jyrkkä satulakatto, jota madallettiin neljä metriä vuonna 1812. Samalla katosi suurin osa päädyn tiilikomerokoristelusta. Kirkon risti- ja tähtiholvaus ovat kuulun Petrus Moratorin tekemiä 1400 luvulta, pylväiden koristelu 1670-luvulta. Kirkkoa on korjattu useaan otteeseen lähes sadan vuoden välein. Nyt kirkon penkeille mahtuu 400 henkeä. Alttaritaulu vuodelta 1839, J.E. Lindh, ”Ehtoollisen asettaminen”, on jäljennös Leonardo Da Vincin maalauksesta. Puiset krusifiksi ja Olavin patsas ovat 1300-luvulta, saarnastuoli 1600-luvulta. Kellotapulin alaosa rakennettiin keskiajalla ja yläosa 1761. Kirkon kelloista toinen on yksi Suomen vanhimmista, 1100 – 1200 -luvulta, uudempi 1600-luvulta.

Torpparin elämässä 1700-luvulla niukkuus oli normaalia

Valtaosa Suomen väestöstä (n. 90%) asui maaseudulla ja hankki elantonsa pääasiassa maanviljelyksellä, osaksi myös kalastuksella ja metsästyksellä. Peltotilkut olivat pieniä ja kaskeamalla raivattuja. Varsinkin torpparien viljelmät ja asumukset, savutorpat, olivat hyvin vaatimattomia. Lapsimäärät olivat tavallisesti suuria, vaikka n. 10% lapsista kuolikin pieninä erilaisiin sairauksiin, joista nykyään parannutaan nopeasti antibiooteilla.
Kun torpparien ja pienten talojen perheissä lapset alkoivat tulla työkykyisiksi, vähän toisella kymmenellä, oli heidän lähdettävä kotoa etsimään elantonsa tavallisimmin seudun suuremmista taloista, joilla oli tarjota hyvin monenlaista työtä talon, karjan ja viljelysten hoidossa.
Näin elettiin myös Eric Ersson Siömanin perheessä. Vaimo Hedvig kuoli nuorimman lapsen, Alexanterin, ollessa kaksivuotias. Isä meni uusiin naimisiin ja muutti ainakin nuorimpien lasten kanssa Gretarbyn torppaan. Isä-Ericin kuollessa 1811 olivat lapset jo hakeutuneet torpasta uusille asuinsijoille elättämään itsensä ja perheellistymään.

Ruotujakolaitos ja sotilastorpparit

Ruotsin vallan aikana sodankäynti oli lähes jatkuvaa ja rauhan ajat lyhyitä poikkeuksia. Armeijan täydennykseksi tarvittiin jatkuvasti uusia sotaväenottoja. Sotaväen “tuottaminen”, sotaväen otot, olivat Ruotsi-Suomessa osa yhteiskunnallista elämänjärjestystä. Asevelvollisuutta voi historiallisesti pitää tämän järjestelmän nykyaiksena jatkona.
Vuonna 1682 hyväksyttiin Ruotsin vallan aikaisessa Suomessa ruotujakolaitos. Se oli toivottu uudistus varsin väkivaltaisen sotaväen oton jälkeen. Maakunnat määrättiin ylläpitämään 1000 – 1200 miestä. Talot jaetiin 2 – 4 talon ruotuihin, jotka vastasivat siitä, että Ruotsin armeijaan saatiin taistelukelpoinen sotilas. Jos sotilas kuoli, tilalle piti saada uusi. Ratsutilat antoivat armeijalle ratsumiehen varusteineen. Upseerien palkat hoidettiin taloista kootuilla veroilla. Rannikoilta tuotettiin sotilaita laivoihin, sisämaasta ja pienistä torpista saatiin pestirahan toivossa liikkeelle sotakuntoinen nuori mies. Hyöty oli molemminpuolinen, sillä torppa ei elättänyt kovinkaan montaa ihmistä. Kun lapsijoukot olivat suuria, niin elanto oli haettava kodin ulkopuolelta keinolla millä hyvänsä. Torpissa, olipa ne sitten sotilastorppia tai talojen alaisia, lasten tuli joka tapauksesa hankkia elantonsa kodin ulkopuolelta.
Ruodun tuli sotilaan ylläpitämiseksi erottaa maistaan ns. ruotutorppa, sotilastorppa, johon kuului puolen tynnyrin ala (nykymitoissa lähes 25 aaria) kaalimaata ja vähän niittyä lehmän tai lampaiden elättämiseksi. Tontille piti rakentaa torppa, joka sen ajan rakennustavan mukaan oli sisään lämpiävä, piiputon savutorppa.
Ruotujakolaitoksen voimaan tullessa Suomesta koottiin n. 11 000 miehen armeija. Ajan myötä ruotujakolaitos muuttui kulloisenkin tarpeen mukaan. Ruotssa ruotujakolaitos lakkautettiin 1901.

Tynnyrinala oli peltoala, jonka kylvämiseen meni tynnyrillinen viljan jyviä. Nykymitoissa noin 0,49 hehtaaria eli 4940 m2.

Suuret kuolonvuodet 1686-1697

Eurooppaa ja Suomea koetteli pitkä, normaalia kylmempi kausi, joka alkoi noin vuodesta 1450 ja jatkui 1850-luvulle saakka. Koettiin useita hyvin kylmiä jaksoja. Ankarimmat vuodet Suomessa sattuivat 1690-luvulle. Sääjaksoa on kutsuttu myös pieneksi jääkaudeksi tai pikkujääkaudeksi.
Useiden sukupolvien ajan ennen Erik Ersson Siömanin syntymää oli Suomessa kärsitty ankarista ja viljelykselle epäedullisista säistä. Lämpötilat heittelivät, keväät myöhästelivät ja kesällä saattoi sataa lunta. Kesät yleensäkin jäivät kohtalokkaan lyhyiksi ja kylmiksi. Nälkä oli vakituinen vieras ja lapsikuolleisuus suurta.
Pahimpia vuosia 1696 -1697 kutsutaan suuriksi kuolonvuosiksi täydestä syystä. Noin neljännes (25%) tai jopa kolmannes (33 %) koko väestöstä kuoli. Sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin. Pettuleipää ja muuta hätäruokaa syötiin yleisesti. Nälkä ajoi ihmiset liikkeelle kerjäläisten laumoina. Lavantauti ja muut kulkutaudit levisivät. Epäsuotuisissa ilmasto-oloissa levisivät myös kasvitaudit kuten torajyvä.
Ruotsin hallitusta on syytetty tilanteen pahenemisesta Suomen alueella. Kerrotaan, että kuninkaan vilja-aitoissa Tukholmassa olisi riittänyt viljaa, mutta veropoliittista syistä sitä ei lähetetty Suomen köyhille.

Pettuleipä on leivottu lisäämällä ruisjauhoihin männyn jälsi- sekä nilakerroksen sekoitusta. Nykyään petun arvostus on kohonnut, koska se sisältää runsaasti ravintokuituja ja muita terveydelle edullisia aineita.
Silkko on leipää joka leivottiin piimän ja männyn nilasta.

Pohjansota 1700-1721 ja isoviha

Isovihaksi kutsutaan Pohjansotaan liittyvää Suomen venäläismiehitystä vuosina 1713-1721. Pohjansota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721. Aikalaiset kutsuivat ankaraa miehitysaikaa ”venäläisen ylivallan ajaksi”. Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa.
Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina. Maa köyhtyi ylimääräisten sotaverojen alla ja tilannetta kurjistivat jatkuvat venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni erämaihin piilopirtteihin. Pohjois- ja Länsi-Suomessa tapettiin väkeä, niin että kyliä ja pitäjiä autioitui. Virkamiehet ja papisto pelastautuivat Ruotsiin kuninkaan turviin. Suomelle Isoviha oli kaamea koettelemus. Ruotsin nujertaminen vei Pietari Suureltakin sunnilleen 15 vuotta.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Olot alkoivat vakiintua, kansa uskaltautua entisille sijoilleen, lähinnä raunioille, ja virkamiehet sekä papisto palailla hoitamaan tehtäviään.
Sotakiireidensä ohella Pietari Suuri ehti perustaa Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset, paljon suomalaista miesvoimaa vaatineet kaupungin rakennustyöt Nevan suistosoille. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Vanha Suomi

Vanhaksi Suomeksi kutsuttu Suomen alue syntyi “suuren Pohjan sodan”:http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_Pohjan_sota seurauksena, Uudenmaan rauhassa v.1721. Raja vedettiin Kymijokea pitkin ja keskeltä Saimaata ja siitä kohti koillista niin, että Lappeenranta ja Savonlinna jäivät Venäjän puolelle. Vanhasta Suomesta tuli Pietarin suojavyöhyke. Tsaari jakoi alueella maatiloja venäläiselle ylimystölle lahjoitusmaiksi ja väestö kärsi muuta Suomea huonommista oloista ja jonkin asteisesta sorrosta. Tämä ero poistui vasta 1812 kun alue siirtyi
myös hallinnollisesti Suomeen. Syntyi Viipurin lääni. Nyt ”Suomen Karjala” on tutumpi nimitys samoille seuduille.
( kuva aluessat pitää manipuloida, ei oikeuksia)

Pikkuviha 1741- 1743

Ruotsinmaalla hallitsevat piirit eivät voineet unohtaa Pohjansodassa kadonnutta suurvalta-asemaa ja ”karoliinista kunniaansa” vaan tahtoivat takasin edes osan menettämistään alueista. Jälleen kerran koottiin Suomeen suurehko armeija, joka hävisi venäläisille heti ensimmäisessä taistelussa Lappeenrannassa 1741. Seurasi taas venäläismiehitys. Turun rauhassa 1743 Ruotsin itäraja siirtyi Kymijokeen. Pikkuviha oli Isovihaa rauhallisempaa aikaa. Väestöä rasitti velvollisuus majoittaa, ruokkia ja kuljettaa venäläisiä sotilaita, jotka eivät aina malttaneet tyytyä ns. tavanomaiseen vieraanvaraisuuteen, mikä herätti syvää katkeruutta ja vihaa.

Sotien syitä:

Ruotsin ylivalta Itämeren alueella aiheutti jatkuvia sotia.
1600- luvulla Ruotsi oli suurvalta ja Itämeren ehdoton valtias ja verotti kaikkea Itämeren kauppaliikennettä. Venäjä sai tyytyä kiertämään pohjoisen Arkangelin kautta saadakseen tuotteensa Euroopan markkinoille. Eivät muutkaan Itämeren piirin valtiot Ruotsin pitäneet vallasta ja verotuksesta.
Ruotsi oli vallannut Itämeren alueelta Skånen, ja muita Tanskalle kuuluneita Etelä-Ruotsin alueita ja lisäksi Saarenmaan, Gotlannin ja Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin.
Ruotsi kävi koko 1600 luvun eri kokoisia sotia Itämeren alueen erilaisia liittokuntia vastaan. Vain parikymmentä vuotta 1600-luvun lopusta elettiin rauhassa. Siihen aikaan koettelivat Suuret kuolonvuodet, mikä saattoi olla syy rauhankauteen.

”Voittamattomat karolingit”

Pohjansota alkaa v. 1700
Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee 1697 ja vallan perii 15 vuotias Kaarle XII.
Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivat voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisilta Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa kirvelevät tappiot. Syntyi legenda voittamattomista karolingeista.

Kaarle XII etenee kohti Pultavan katastrofia 1709

Ruotsi keskitti joukkonsa Itämeren eteläpuolella oleviin maihin, joissa käytiin jatkuvaa sotaa. Eniten vaati laajan Puolan valtakunnan voittaminen. Samaan aikaan Venäjä otti haltuunsa Inkerinmaan ja Pietari Suuri aloitti uuden pääkaupungin, Pietarin rakentamisen. Kaarle XII:n joukot alkoivat huveta ja väsyä. Ruotsalaiset tekivät strategisia virheitä. Kaarlen armeija koki kurjia arojen talvessa, kun Kaarle XII:n lähti 1708 Puolasta halki laajojen asumattomien alueiden Venäjälle. Pietari Suuren ”poltetun maan taktiikka” ja Venäjän arojen jäätävä talvi tappoivat suurin joukoin miehiä jo ennen taisteluluita. Samaan talviseen virheeseen sortuivat myöhemmin Napoleon I ja Hitler.
Keväällä 1709 ruotsalaisten armeija oli edennyt vaivoin Njeprin varrelle Pultavan kaupungin lähistön mutaisille pelloille. Huonosti kävi. Pultavan taistelussa Puolassa 28.- 30. 6 1709 Venäjän voimissaan oleva armeija löi Kaarle XII:n joukkojen rippeet sananmukaisesti mutaan lähes viimeiseen mieheen. Rökäletappiosta pelastautunut kuningas ja pieni henkikaarti onnistuvat viimesillä voimillaan livahtamaan Pultavan veren ja saven sekaiselta taistelutantereelta Njeprin yli Transsylvanian puolelle. Se oli silloin Turkin sulttaanin Ahmed III:n vallan alla drakuloineen päivineen. Ruotsin kuningas oli todella saanut siipeensä. Kaarle XII viipyili Turkissa, Transsylvaaniassa, neljä vuotta. Pultavasta hengissä selvinneet sotamiehet Pietari Suuri vei uuden pääkaupunkinsa rakennustyömaille ja osan Siperiaan.

Kaarle-kuninkaan paluu – karoliinien kuolinmarssi

Vuonna 1714 Kaarle XII ratsasti kahdessa viikossa parin henkikaartilaisen kanssa Transsylvaaniasta ystävällismielisten alueiden kautta Pommerniin, Stralsundiin vain saadakseen todeta Pietari Suuren vieneen häneltä Itämeren alueen vallan ja valloitukset. Myös muut Itämeren valtiot näkivät tilaisuuden tulleen ja nousivat Kaarlea vastaan. Ahdistuksessa Kaarle XII yritti hyökätä uudelleen Norjaan. Kuningas johti hyökkäystä etelässä ja lähetti Armfeltin joukkoineen tuntureiden yli kohti Trondheimiä. Piiritystaistelussa Kaarle sai kuulan ohimoonsa ja kuoli. Ei tiedetä, lähtikö luoti omista vai vieraista.
Kuultuaan kuninkaan kuolemasta Armfelt kääntyi joukkoineen vetäytymään Ruotsiin. Paluumatkalla huoltoa vailla olevat joukot joutuivat vuodenvaihteessa 1718 -1719 poikkeuksellisen kovaan lumimyrskyyn ylhäällä Ruotsin ja Norjan välisillä tuntureilla ja 3 000 miestä tuupertui pakkaseen. Heistä kaksi kolmasosaa oli kotoisin Suomesta. Armfeltin joukkojen perääntymistä kutsutaan karoliinien kuolonmarssiksi.

Suomen sota 1808-09

Kustaa IV Adolfin kieltäydyttyä noudattamasta mannermaansulkeumussääntöä (Napoleon I:n julistama kauppasaarto Yhdistynyttä Kuningaskuntaa, Britanniaa, vastaan 1806-1814) Napoleon I teki Tilsitissä Aleksanteri I:n kanssa sopimuksen, jonka mukaan Aleksanterin piti pakottaa Ruotsi noudattamaan kauppasaartoa. Napoleon lupasi Aleksanterille palkinnoksi Suomen. Ruotsin painostaminen Napoleonin ja Venäjän rinnalle Englantia vastaan ei onnistunut rauhanomaisesti, sillä Kustaa IV Adolf oli Ranskan ja Napoleonin leppymätön vihollinen. Ruotsin kuningas viittasi kintaalla Venäjän ja Napoleonin röyhkeälle ehdotukselle. Lopulta Napoleon pakotti Aleksanterin sotatoimiin Ruotsia vastaan. Poikkeuksellisen kylmänä tammikuun aamuna 21.1.1808 ilman sodanjulistusta 18 000 venäläistä sotilasta ylitti Kymijoen kreivi Buxhoevdenin johdolla. Sodasta tuli J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista tuttu jatkuvien perääntymisten ja harvempien, yleensä epäonnisten, taistelukosketusten sarja. Ruotsalaisten strategiaan kuului perääntyä ja samalla vetää venäläiset kauaksi länteen, missä venäläiset oli määrä lyödä ruotsalaisten ylivoimalla. Ei toteutunut. Ensimmäinen taistelukosketus syntyi Pyhäjoen seudulla ja varsinainen taistelu käytiin Siikajoella, jossa J.L. Runebergin sanoin suomalaisten kunnia oli taas ”verin pesty, tahraton!”
Syksyllä 1808 Aleksanteri sai Napoleonin vahvistuksen Suomen liittämisestä Venäjään. Sodan ratkaisu tuli Oravaisten taistelussa 14.9.08 Adlercreutzin joutuessa tappiolle ja perääntyessä pohjoiseen Döbelnin Juuttaan taisteluvoitolla avaamaa peräytymistietä. Vetäytymisten ja pienten taisteluiden jälkeen solmittiin Haminan rauha 17.9.1809. Ruotsi luovutti Venäjälle koko silloisen Suomen ja osan Länsipohjaa. Rajaksi lännessä tuli Tornion- ja Muonionjoki. Suomen ikiaikainen, yli 600 vuoden yhteys Ruotsin kanssa katkesi.

Magnus ja Alexander Siöman Suomen sodassa

Sukumme kantaisän Eric Ersson Siömanin s, 1745 kaksi nuorinta poikaa, Magnus s. 1779 ja Alexander s.1781 palvelivat sotilaina Ruotsin armeijassa. Magnuksen perheellä oli kotina rakuunatorppa Kivitok Bromarvissa luonnonkauniilla merenlahden rannalla. Torppa kuului Johan Fredrik Aminoffin (1756-1842) sääntöperintotilaan Rilaxiin. Alexanderilla oli sotilastorppa Öby, samoin Bromarvissa.

Porvoon maapäivät 1809

= lantdagar, herrainpäivät, valtiopäivät (valtiota ei tosin vielä ollut)
Suomen sota oli vielä käynnissä, mutta Venäjä oli jo voittanut sen. Kokoontuminen Porvoossa olivat Suomen ensimmäiset omat säätyvaltiopäivät. Suomen liittyminen Venäjään ja suurruhtinaskunnan muotoutuminen olivat Suomen vastaisen kehityksen kannalta merkittäviä. Gustaf Mauritz Armfelt toimi keisari Aleksanteri I:n neuvonantajana ja Suomen Asiain Komitean puheenjohtajana Pietarissa. Hänellä oli suuri merkitys Suomen alueen ja lainsäädännön muotoutumiseen. Porvoossa säädyt vannoivat uskollisuutta keisarille ja keisari lupasi pitää voimassa perustuslaillset oikeudet ja liitti ”Suomen kansakuntien joukkoon”. Vala ja vakuutus olivat osa keskiajalta juontavaa herruussopimusta ja oikeustraditiota. Seuraavat keisarit uudistivat valan ja vakuutuksen vuorollaan.
Suomi sai pitää Ruotsin vallan ajalta periytyvät uskonnon, lakinsa ja etuoikeudet, jotka tosin eivät itäisessä, Venäjälle kuuluneessa osassa Suomea, ns. Vanhassa Suomessa, olleet läheskään samalla tasolla kuin Ruotsin Suomessa oli ollut. Aleksanteri I halusi uudistaa Venäjän hallintoa ja yhtenä toimenpiteenä liitti v. 1812 Vanhan Suomen hallinnollisestikin muun Suomen yhteyteen samanarvoiseksi alueeksi juuri Armfeltin aloitteellisuuden ansiosta.

”Valtioyö” (n. 54 vuotta ilman valtiopäiviä),
Porvoon valtiopäiviä Seurasi pitkä virkavaltaisuuden aika ja venäläistämistuulet. Seuraavaksi valitopäivät kokoontuivat vasta 1863 Helsingissä. Koko valtioyön ajan lainsäädännön kehitys oli pysähdyksissä ja hallinto hidasta ja jäykkää.
Porvoon 1809 valtiopäivistä tuli Suomessa myöhemmin kiistakysymys: Osa suomalaisista piti Suomen ja Venäjän yhteyttä suvereenien valtioiden personaaliunionina ja osa, venäläistämismieliset, katsoivat Suomen erityisaseman perustuvan vain keisarin, tsaarin tahtoon, joten keisari voisi myös perua erityisaseman.

Sotilasnimi

Ruotuväen sotilaille annettiin mahdollisimman lyhyt sotilasnimi. Magnus sai nimen Kihl ja Alexander nimen Örn. Molemmat torpparit temmattiin sotaan, kun tieto venäläisten hyökkäyksestä tuli. Magnus Kihl kuului Klingsporin johdolla perääntyvän suomalais- ruotsalaisen sotajoukon turvajoukkoihin. Magnus oli mukana Pyhäjoen-Siikajoen taisteluissa. Tiedon Magnuksen kohtalonpäivistä toi kotiin samassa yksikössä palvellut Alexander -veli, joka selvisi ehjin nahoin perheensä luokse ja otti takaisin isänsä sukunimen Sjöman.

Magnuksen kohtalo

Lyhennetty Carl Rubert Nyblomin muistelmien kertomuksesta Pyhäjoen taistelun tapahtumista.
Magnus tuntuu olleen suurikokoinen mies, jonka oli vaikea saada itselleen hevosta, joka jaksoi hänet kantaa. Lisäksi oli Pyhäjoen taistelussa liikuttava syvässä lumessa. Hetkessä hänet oli saarrettu ja hän syöksyi hankeen yhdeksän peitsen haavaa ruumiissaan, vaarallisin rinnassa sydämen alapuolella.
Mutta Magnus ei kuollut. Ei tiedetä kuinka ja kuka hänet sai välskärin hoitoon, mutta veli kertoi, että Magnus oli sairastanut pitemmän aikaa ja toipunut niin paljon, että hän kykeni muiden toipilaina vapautettujen mukana lähtemään matkaan kohti kotiaan. Huonokuntoisista ja nälkiintyneistä vaeltajista yksi toisensa jälkeen tuupertui tielle Magnuksen onnistuessa erään toverinsa kanssa viime voimin ryömimään tuntemattomaan kylään, jossa heitä hoivasivat armeliaat maanmiehet.
Voimien palatessa Magnus sai tietää, että hänen oma prikaatinsa palveli lähiseudulla, hän yksinkertaisesti ilmoittautui ratsumestarilleen ja sai takaisin paikkansa riveissä. Magnus ja Alexander tapasivat vielä. Eräänä sunnuntai-iltana, kun sotilasleirissä huviteltiin painikilpailulla ottivat Alexander ja Magnus huvikseen veljellisen syliotteen ja painiskelivat sillä seurauksella, että rakuunan haava repesi eikä hän enää sairasvuolteeltaan noussut.

Magnuksen vaimo, Maja-Lisa Michaelsdotter hoiti kaksi pientä poikaa toimimalla taloudenhoitajana useissa eri paikoissa. Pojista vanhempi otti sotilasnimen tilalle nimeskeen Johan Sjöblom ja nuorempi otti nimekseen Anders Nyblom.
Anders kouluttautui räätäliksi ja muutti Ruotsiin.
Andersin onnistui ahkeralla työllään hankkia Uppsalassa porvarioikeudet ja hänestä tuli oltermanni (arvonimi ja porvariston luottamusmies). Anders Nyblomia ehdotettiin 1850 porvariston valtiopäivämiesehdokkaaksi, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Muutama vuosi myöhemmin n. v.1853 tai 1854 valitsi sama porvaristo hänet raatimieheksi, jonka viran hän pitikin kuolemaansa saakka. Vuonna 1844 Anders oli yksi niistä edustajista, jotka onnittelivat Kuningas Oskar I:tä hänen valtaistuimelle noustessaan.

Andersin pojasta Carl Rubert Nyblomista, s. 29. 3. 1832 tuli professori, akateemikko ja Nobel-komitean jäsen.
Carl Rubert Nyblom kertoo isä-Andersin ja setä-Johanin viimeisestä kohtaamisesta lapsuuden muistojaan käsittelevässä kirjassa. (lyhennetty)
Anders Nyblom sai 1842 kirjeen jossa kerrotiin äiti-Maja-Lisan nukkuneen hiljaa pois. Samana vuonna myöhäskesällä ilmestyi vanhempi veli Johan Sjöblom äkkiä ruotsiin Andersin kotiin. Kymmenvuotias ”Calle” muisti tarkasti Johan-sedän sangen pitkän olemuksen vakavine, vilpittömine piirteineen, joita kehysti pitkä tukka ja jo harmahtava parta sekä hänen harmaan, jalkoihin ulottuvan takkinsa, joka herätti pojassa kiinnostusta ja hämmästystä. Heistä tuli ystävät eikä Calle unohtanut, kuinka setä heidän erotessaan tarttui poikaa vyötäisiltä, nosti hänet ja suuteli häntä partaisine huulineen. Sitten setä otti setelilompakostaan esille kalpeansinisen ruotsalaisen kaksoisbankon (kolmen kruunun setelin) ja ojensi sen suurisilmäiselle pikkupojalle, joka ei koskaan eläessään vielä ollut pidellyt niin suurta summaa.

Suuret nälkävuodet 1867-68

Nälkävuodet 1866, -67 ja -68 olivat seurausta Pohjoismaita koetelleesta poikkeuksellisen kylmästa arktisten ilmavirtausten jaksosta. Vastaava kato koettiin myös myös 1690 -luvulla.
Jo vuosina ennen vuosien 1867-1868 suuria nälkävuosia vilja laajalti paleltui, joten kato ei tullut yllättäen. Syksyllä 1866 kylvöt epäonnistuivat ja talvesta tuli pitkä ja kylmä. Toukokuussa 1867 Etelä-Suomessakin oli yhä hanki maassa ja Merenkurkku pysyi jäässä kesäkuulle. Kesä tuli yht’äkkiä ilman kevättä, kylvöt myöhästyivät, karjanrehu loppui ja hallat veivät suuren osan muutenkin vähäksi jääneestä kylvöstä. Turvauduttiin pettuun, olkiin, jäkälään, marjoihin, sieniin, juuriin ja perunanvarsiin.
Syksyllä 1867 ulkomailta lähetetyt vilja-avustukset jäivät jäihin meren jäätyessä jo lokakuussa eikä keväällä siemenviljaakaan saatu laivatuksi, kun jäiden lähtö keväällä 1868 oli pahasti myöhässä. Avustusten epäonnistumiseen vaikutti myös Suomen oman hallinnon virkamiesten vitkuttelu.
Kurjuus ja maaseudun työn puute ajoi nälän heikentämän väen liikkelle ja kerjuulle, mistä seurasi kulkutautien leviäminen. Nälkäkuolemia oli runsaasti, mutta vielä enemmän kuoltiin tauteihin, varsinkin lavantautiin, punatautiin sekä hinkuyskään. Suomen väestöstä kuoli 1868 noin 8 %, maalaisia suhteellisesti enemmän kuin kaupunkilaisia, miehiä enemmän kuin naisia. Nälkävuosien kuolemat kohtasivat myös sukuamme.

Kulkutaudit olivat yleinen lasten kuolinsyy

Jo ennen nälkävuosiakin levisi Pietarista kulkutauteja, joita yhteisnimityksellä sanottiin tyfilukseksi ja jotka paikoin olivat lavantautia, toisintokuumetta, pilkkukuumetta. Vuonna 1866 oli tyfilukseen kuollut 14 000, vuonna 1867 jo 21 000 henkeä.
Ehdottomasti tuhoisin oli keuhkotuberkuloosi, joka kiusasi koteja jatkuvasti. Siihen kuolleiden määrä kohosi aina 1910-luvulle asti, huippuna vuosi1904. Samaan aikaan lääketiede oli jo löytänyt tuberkkelibasillin, mutta ei keinoja sen tappamiseksi.
Rokoista isorokko surmasi useimmin alle 10-vuotiaita lapsia. Rokotus tautia vastaan oli jo keksitty, mutta sitä ei saatu tehokkaasti käyttöön. Viimeiset suuret isorokkoepidemiavuodet, 1873 ja 1881, tappoivat kumpikin noin 10 000 ihmistä. 1800-luvun lopulla tulirokko ja tuhkarokko tulivat isorokon sijasta alaikäisten ensisijaisiksi kuolemansyiksi. Vuosisadan vaihteen jälkeen niiden uhka väheni selvästi.
Antibioottien ja pikkulasten rokottamisen ansiosta nämä taudit eivät enää vaivaa. Vielä 1940-, 50 -luvuilla tuhkarokkoinen sai sairastaa pimennetyssä huoneessa jälkitautina esiintyneen vakavan silmätulehduksen pelossa ilman muuta lääkitystä kuin lepo.
Suomessa 1950-luvun puolessa välissä laaja polioepidemia halvausoireineen teki tuhojaan varsinkin kouluikäisten parissa. Tämän jälkeen on enää podettu laajassa mitassa vain influenssaepidemioita, joita riittää.

Sortokaudet

Suomen venäläistämistoimenpiteet jakoivat suomalaiset venäläistämistä kannattaviin myöntyväisyyspolitiikan kannattajiin ja venäläistämispolitiikan vastustajiin eli perustuslaillisiin.

Ensimmäinen sortokausi 1899-1905

Ns. routavuodet, suuri venäläistämisohjelma alkoi. Kutsunnat Venäjän armeijaan nostivat vastustuksen. Lopulta Bobrikovin murha, suurlakko ja “Marraskuun manifesti”, Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja toimenpiteistä laillisen järjestyksen palauttamiseksi maahan, lopetti sortotoimet.

Toinen Sortokausi 1908-1917

Suomen senaatilta ja eduskunnalta lähes kaikki valta siirrettiin Venäjän ministerineuvostolle ja keisarille. Ns. Yhdenvertaisuuslaki,1912, antoi Venäjän kansalaisille Suomessa samat oikeudet kuin Suomen kansalaisilla oli. Äänioikeutta ei annettu. Yhdenvertaisuuslaki mahdollisti venäläisten nimittämisen korkeisiin virkoihin Suomessa. Kauden lopulla syntyi sotilalliseen vastarintaan valmistautunut jääkäriliike. Toinen sortokausi päättyi 1917 ns. helmikuun vallankumoukseen, keisarivallan kaatumiseen ja Suomen itsenäiseksi valtioksi julistautumiseen joulukuussa 1917. Vuosina 1918-1919 useat valtiot tunnustivat Suomen itsenäisyyden.

Nikolai Bobrikov ja kutsunnat

Pitkän sotilasuran tehnyt Nikolai Bobrikov toimi ennen Suomeen tuloaan Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkönä. Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtuudet, jonka jälkeen alkoivat toimenpiteet passiivista vastarintaa harjoittaneita ihmisiä vastaan, kuten vangitsemiset, karkotukset, viroista erottamiset ja sanomalehtien lakkauttamiset.
Elokuussa 1898 keisari Nikolai II hyväksyi hallituspiirien suunnitelman Suomen erikoisaseman poistamiseksi keisarikaunnassa. Helmikuussa 1899 keisari vahvisti erillisen komission julistuskirjan yleisvaltakunnallisten lakien säätämisestä, ns. Helmikuun manifestin.
Suomen oman sotaväen lakkauttamisen jälkeen Nikolai II antoi 12. heinäkuuta 1901 julistuksen yleisvaltakunnallisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Ensimmäinen elokuuta 1901 Suomen myöntyvyyspolitiikkaa kannattava senaatti hyväksyi keisarin julistaman asevelvollisuuden Suomen suurruhtinaskunnan asetuskokoelmaan.Tuli voimaan uusi asevelvollisuuslaki, joka määräsi suomalaiset palvelemaan Venäjän armeijassa. Suomalaiset keräsivät asevelvollisuutta vastaan yli 500 000 henkilön allekirjoittaman kansalaisadressin keisarille, mutta Nikolai II ei edes ottanut sitä vastaan. Bobrikov reagoi adressiin uhkaamalla aseistakieltäytyjiä opiskelupaikkojen menetyksillä ja virkakielloilla. Kagaalin järjestämät kutsuntalakot saivat keisarin lopulta kuitenkin luopumaan asevelvollisuuden toimeenpanosta. Venäläistäminen jatkui. Suomen Suuriruhtinaskunnassa venäjän kieli määrättiin virkakieleksi ja sen opetusta lisättiin oppikoulussa. Erkki Sjöman kertoi venäjää opetetun 7 tuntia viikossa. Viralliset tekstit, julkisten rakennusten opasteet, katujen nimet, junien kieltotaulut, jne, olivat kolmikielisiä. Arvostelu sanomalehdissä kiellettiin ja monia lehtiä lakkautettiin. ( kuva venäjäkielen todistuksiesta)

Kagaali ja Voimaliitto

Ensimmäisen sortokauden 1899-1905 voimallisen venäläistämisen vastustamiseksi Suomessa syntyi kansalaisaktivismia ja perustetiin sortoa vastustavia järjestöjä.
Kagaali vastusti Nikolai Bobrikovia ja sortotoimia aeettomasti pääasiallisesti propagandalla. Perustuslaillisten järjestäytyneeseen passiiviseen vastarintaan tähdännyt kokoontuminen pidettiin elokuussa 1901. Kokouksessa päätettiin kutsuntoja vastustavan adressin keräämisestä. Läsnä oli arvovaltaisia vanhempia valtiopäivämiehiä, näkyviä kulttuurihenkilöitä ja muita suomalaisia vaikuttajia. Nuorten perustuslaillisten aloitteesta perustettiin keskusjärjestö syyskuussa 1901. Vuonna 1902 perustettiin myös naiskagaali. Kagaali järjesti mm. kutsuntalakkoja. Järjestö sai myötätuntoa suomalaisessa virkakunnassa. Sillä oli laaja maan kattava organisaatio, joka huolehti paikkakunnillaan työn järjestämisestä ja hankki avukseen paikallisia asiamiehiä mm. jakamaan salaisia painotuotteita ja tekemään muita tehtäviä.
Voimaliitto perustettiin 1906 urheilujärjestöksi naamioituneena liittona Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen ”taistelujärjestöksi”. Harjoiteltiin hiihtoa, ammuntaa, yms. sotilalliseen toimintaa soveltuvaa. Voimaliitolla oli myös kaksi kiertävää neuvonantajaa jotka matkustivat ympäri Suomea ohjaamassa toimintaa.
Liitto hankki salaa aseita. Muun muassa SS John Graftonin 1905 Suomeen tuomasta aselastista jaettiin kivääreitä eri puolille Suomea. Aluksen kuljettamat aseet oli tarkoitettu sekä Venäjän vallankumouksellisille, että suomalaisille aktivisteille, myös Voimaliitolle. Laivan tuomia aseita väitetään menneen myös Venäjälle käytettäväksi katutaisteluissa Moskovassa 1905. Aseiden jakaminen jatkui Suomessa syksyyn 1906 saakka ja salaisia asevarastoja oli Helsingissä. Paluumatkalla Suomesta SS Grafton ajoi karille ja laiva räjäytettiin asekuljetuksen salaamiseksi. Venäläiset ja viranomaiset pääsivät perille matkan tarkoituksesta ja senaatti lakkautti Voimaliiton oikeudenkäynnin jälkeen 9. marraskuuta 1906.
Lisää SS John Graftonista Wikipediassa

Kutsunnat Venäjän sotaväkeen

Nimismies Isak Edvard Sjöman oli avoin ja jyrkkä venäläistämisen vastustaja.
Keisari antoi 12. heinäkuuta 1901 Suomen oman sotaväen lakkauttamisen jälkeen julistuksen yleisvaltakunnallisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Vuonna 1881 syntyneille miehille määrättiin kutsunnat Venäjän armeijaan.
Marttilan nimismies Isak Edvard Sjöman käytännössä kieltäytyi Kagaalin hengessä toimeenpanemasta kutsuntoja lähettämällä kutsuntaikäiset koteihinsa ja töihin. Hän tiesi, että valtion virkamiehenä, nimismiehenä, seurauksia tulisi eivätkä ne välttämättä rajoittuisi vain häneen itseensä. Varmuuden vuoksi hän kehoitti poikaansa Uunoa, s. 1881, lähtemään välittömästi ulkomaille. Hän soitti myös ystävälleen Liipolalle, jonka poika Yrjö Liipola oli syntynyt 1881 ja opiskeli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, ja kehoitti myös Yrjöä lähtemään ulkomaille, minkä tämä tekikin. Yrjö Liipola opiskeli kuvanveistoa useissa Euroopan eri taidekekuksissa ja teki huomattavia veistoksia varsinkin Unkarissa.
Uuno Sjöman valitsi pakopaikakseen Tanskan, jossa hän suoritti tutkinnon maatalousoppilaitoksessa. Palattuaan kotimaahan hän sai tehtäväkseen kotitalonsa Kaunelan viljelyn. Hän seurasi isänsä jalanjälkiä Marttilan Säästöpankin johtajana.


Yleisestä vastustuksesta kertoo, että Marttilan kutsuntoihin v.1902 ilmaantui lopulta vain kaksi miestä. Heille nimismies Isak Edvard tokaisi: ”Mitä ihmettä täällä lorvailette. Painukaa töihinne!”
Rangaistus virassa niskuroinnista tuli vuonna 1903. Isak Edvard erotettiin virastaan Bobrikovin määräyksestä. Nimismiespiirin asukkaat keräsivät myötätunnon osoituksena satojen nimien adressin, johon Yrjö Liipola teki korkokuvakoristelun. Tähän adressiin perustuu suvun nykyisen surunvalitusadressin ulkonäkö.

Näin aika muuttaa tarinaa:

Ilotulitus – Surutulitus!
Kun sanoma Eugen Schaumanin itsemurhaiskusta ja Bobrikovin kuolemasta 17.6.1904 saavutti Kaunelan isännän, julisti tämä välittömästi järjestettäväksi Kaunelassa ilotulituksen. Kun sitten vaimo Ida varoitti venäläsvastaisesta ilon äänekkäästä ilmaisusta, niin julisti Isak Edvard välittömästi järjestettäväksi ”Surutulituksen!” Tällä tarinalla on sortovuosien historiaa elävöitetty mm. Kuopion Lyseon opetuksessa 60-luvulla.

Tässä autenttinen aikalaisdokumentti:
ote Erkki Sjömanin kirjeestä 16.6.1959:

”Ilojuhla – Surujuhla”
”Tänään on kulunut 55 vuotta siitä, kun Schauman ampui Bobrikoffin. Muistan hyvin, kun olimme syömässä päivällistä (klo 14 -15) koko perhe, kun puhelin soi ja ”Pappaa” pyydetiin puhelimeen. Liipola soitti uutisen Kaunelaan ja Pappa innostui kovasti. Heti päivällisen jälkeen hän meni voudin luo ja antoi kaikille palkollisille, torppareille ja rengeille sekä piioille vapaapäivän täydellä palkalla ja lähetti Nikun hakemaan postia Kyröstä (hevosella) 25 km ja Lindgrenin Turusta tuomaan tuliaisia ja kutsun puhelimitse saapua heti Kaunelaan neljän pitäjän kermalle (Marttilan, Kosken, Tarvasjoen, ja Karinaisten).
Kun hän mainitsi puhelimessa, että nyt oli suuri ilon juhla, niin äitipuoleni kuiskasi, ettei sellaista saa sanoa puhelimessa, niin ukko kiireesti väänsi puheensa ja sanoi että: Tervetuloa suureen surujuhlaan!”

Junaliput tunnetuille pakolaisille

Ote Erkki Sjömanin kirjeestä vuodelta 1964:

”Olen ostanut henkilökohtaisesti Daugasvilille, Leninille ja Aseff’jille, maksim Gorjkij’lle y. monille muille venäläisille keväällä 1906 piletin Turusta Hankoon välitunnilla …
Maksim Gorjkij oli Kaunelassa yötäkin Maria Andrejevnan kanssa ja Bertel Gripenberg toi heidät Warenin kartanosta Kaunelaan. Alpo Sailo oli suojelijana vielä Turun satamassakin, joka oli matkan alkukohtana Pariisin vierailulle, mihin Konni Zilliacus johdatti ensimmaiseksi kaikki Venäjän puoluemiehet, jotka halusivat pääsyä keisarista. Olin mukana Grafton-jutussa.”

Vuonna 1967 julkaistiin Voimaliitosta uudessa Aurassa ja Kunnallisessa viikkolehdessä pitkä juttu ja Erkki Sjömanin haastattelu. Erkki Sjöman kertoo samasta aiheesta:

”Kävin kerran ostamassa suuren määrän III-luokan lippuja Turusta Hankoon. Lippuluukun vieressä seisoi poliisi. Lipun myyjä kysyi, kenelle ne tulevat ja minä vastasin että Teollisuuskoulun oppilaat lähtevät retkelle.”

Lasse Merenmies kertoi kuulleensa isältään, että junalippuja oli peräti 75 kappaletta.

Aunuksen retki 1919

Aunuksen vapaustaistelu alkoi v. 1919 tammikuussa paikallisena kapinointina bolseviikkien hallintoa vastaan. Aunuksen asukkaat pyysivät tukea Suomelta tuloksetta. Yksityiset järjestöt kokosivat suurehkon vapaaehtoisten joukon, johon liittyi myös nuori, lähinnä kouluikäinen Olli Merenmies.
Vapaaehtoisten joukot lähtivät kolmena erillisenä osastona Aunuksen paikallisten kapinallisten avuksi: etelässä kohti Aunuksen kaupunkia, joka vallattiin huhtikuussa, pohjoisempana osastot etenivät lähelle Petroskoita. Aunuksen asukkaista valittu direktorium julisti vapautetun alueen liitetyksi Suomeen.
Toukokuussa bolseviikit saivat lisäjoukkoja etelästä ja rintama muodostui Aunuksen kaupungin pohjoispuolelle. Laivaston tukemat bolseviikit etenivät Laatokan pohjoispuolelle, jossa uhkasivat katkaista vastustajan yhteydet länteen. Kapinallisten, tai näkökulmasta riippuen, vapaustaistelijoiden, oli lopulta heinäkuussa peräydyttävä Suomen puolelle.
Suomen ja Neuvostoliiton raja vahvistetiin Tarton rauhassa 2. 12. 1920.

Bruno Gustavsson s. 25.8. 1912, k. 27.12. 1939
Chaufför vid Hufvudstadsbladet
Bruno Gustavsson, Ida Viktorina Gustavssonin, os. Sjöman yksi lapsista kaatui Joulukuussa 1939 Talvisodan alkuvaiheissa.

Siellä jossakin

Talvisota 1939 – 1940

Suomi puolustautui legendaarisesti 105 päivää Nevostoliiton hyökkäystä vastaan. Sotaan heikosti varautuneella Suomella ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia ylivoiman edessä ja se joutui suostumaan Neuvostoliiton sanelemiin ehtoihin ilman vaihtoehtoja. Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja lähes koko Karjalan mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman, vilkkaan kauppakaupungin. Käytännössä uusi raja seuraili vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa. Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliiton tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien. Kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Venäjälle luovutetuilta alueilta.

Jatkosota 1941-1944

Suomi katsoi kesäkuussa 1941, Saksan ja Neuvostoliiton sodan puhjetessa puolueettomuuspyrkimykset toivottomiksi ja talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamisen mahdolliseksi ja oikeutetuksi. Jatkosodan aloitti Neuvostoliiton ilmavoimien laaja hyökkäys 25.6. 1941, sotilaallisena tarkoituksena Suomen lentokentillä oletettavasti olevien saksalaisia lentokoneiden tuhoaminen. Lentokoneet pommittivat 19 paikkakuntaa, ja henkilö- ja muut vahingot olivat suuria.
Kun sota ei ollut vältettävissä, sitä päätettiin käydä tehokkaasti. Suomen armeija eteni Karjalan kannakselle ja myös vanhan rajan yli Itä-Karjalaan. Suomen eduskunta päätti 6.12. 1941 liittää takaisin vallatut alueet Suomeen, ja myös Itä-Karjalan liittämiseen Suomeen sodan päätyttyä valmistauduttiin.
Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen joulukuussa 1941. Alkoi kaksi ja puoli vuotta kestänyt asemasotavaihe. Suomalaiset joukot pitivät miehitettynä suurta osaa Itä-Karjalasta mutta eivät osallistunut Leningradin piiritykseen. Saksa piiritti Leningradia 8.9.1941- 27.1.1944. Tuona aikana arviodaan 641 000 – 800 000 kaupungin asukkaan kuolleen nälkään ja tauteihin.
Kesäkuussa 1944 puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Suomen suunnalla saadakseen Suomen pois sodasta Leningradin ympäriltä. Suomen armeijan tuhoaminen ei onnistunut, mutta suomalaisten oli vetäydyttävä valtaosasta valtaamiaan alueita. Kuuluisia ovat esimerkiksi Tali-Ihantalan peräänantamattomat puolustustaistelut.
Neuvostoliiton edetessä Saksan-vastaisella rintamallaan kauemmas, mm. Romanian alueelle, presidentti Mannerheim päätti suostua aseleponeuvotteluihin Neuvostoliiton esittämien ehtojen pohjalta. Suomen edustajat allekirjoittivat 19.9. 1944 Moskovassa välirauhansopimuksen, jossa Suomi luopui talvisodassa menettämiensä alueiden lisäksi Petsamosta.

Ilkka Merenmiehen kirje leningradin sotasairaalasta:
Kuoressa teksti:
Niitä Suomen armeijan sotilaita, jotka löytävät tämän kirjeen pyydämme hyväntahtoisesti lähettämään sen edelleen osoitteella: Erkki Sjöman, Kuopio, Säviä, Jokijärvi.

”Isä Hyvä!
Läksin vapaaehtoisena partioon, jossa jouduin yllätetyksi. Makaan Leningradin sairaalassa, eikä hengenvaaraa ole. Pian pääsen jo kävelemään. Älkää olko huolissanne minusta. Minua kohdellaan hyvin. Saan hyvää lääkärinhoitoa. Ruuan puolesta tulee hyvin toimeen. Sodan päätyttyä palaan luoksenne kotiin.
Lähetän tämän kirjeen mukana valokuvan, joka otettiin täällä sairaalassa. Lähetän usein tietoja itsestäni. (Kirjoitan makuuasennossa, joten vähän heikkoa tämä käsiala.)
Pienimmässäkään määrin en jää invalidiksi, lihasjuttuja ainoastaan ja nämä kyllä paranevat. En tarvitse mitään. Kyllä Ilkka-Poika pärjää suuressa maailmassa – pian opin kielenkin.
Äiti-Kulta! Älä anna sydämesi rasittua! Velipojat kasvakaa miehiksi! Siunausta köyhille pelloillemme!
Tavaroistani huolehtii Vänr. Helkiö. Vaatikaa radioni kotiin.”

Lähettäjä sotavanki luutn. Ilkka Merenmies

Kirje on kirjoitettu Neuvostoliiton sodanaikaisissa olosuhteissa. Lause ”Siunausta köyhille pelloillemme” oli taistelutahdon ja periksiantamattomuuden tunnuslause, jota sotilaat yleisesti käyttivät mielipiteen ilmaisuna ja rohkaisuna.

Veikko Merenmies 17.9. 1907 k. 31.10.1941
Polvivamma esti huippu-urheilijaa osallistumasta olympiajoukkueeseen.
Veikko Merenmies kaatui rintamalla ollessaan pataljoonan huoltoupseerina hankintamatkalla kuorma autolla. Venäläinen IL2-maataistelukone (alhaalta panssaroitu konetyyppi) lakaisi tietä konekivääritulituksellaan ja etsi taistelujoukkoja ja ihmisiä. Luoti tuli tuulilasista läpi suoraan päähän.